R.I.P. Reppu-Heppu alias Jaakko Loukkola

Reppu-Heppu on parasta mitä tiedän sunnuntaiaamun lastenohjelmissa - katson niitä enemmän säännöllisesti kuin epäsäännöllisesti. Olen monesti ihmetellyt ääneen Reppu-Hepun energiaa ja intoa esiintyä lapsille; välittömästi, aidosti.

Tänään tuli suru-uutinen: Reppu-Heppua näytellyt Jaakko Loukkola on kuollut, vain 35-vuotiaana. 

 

Jaakon näyttelijätyö ei unohdu - ainakaan minulta.

Runo-Suomi vai hyvinvointivaltio?

Nykyajattelun hullutuksia kosketeltaessa ei voida unohtaa myöskään ns. työttömyysongelman tragikomediaa: pieni osa kansasta ei mahdu muurahaisiksi talouselämämme kekoon, koska suurempi ja voimakkaampi osa paiskii yli-, yö- ja lomatöitä hampaat irvessä. On järkyttävää, että ongelmalle on ylimalkaan etsitty mitään muuta ratkaisua kuin työajan lyhentäminen – josta samalla ylen terveellisenä palkkiona seuraisi elintason pieni putoaminen. Järkyttävintä asiassa on kuitenkin se, että työttömyyttä sinänsä pidetään onnettomuutena ja kehitetään sellainen massapsykoosi, että vähitellen jokainen, jolla ei ole ansiotyötä sylin täydeltä vuoden jokaiseksi arkipäiväksi, vuolain kyynelin ruikuttaa kohtaloaan. Jo sanaparissa ’työttömyyden ongelma’ esittäytyy länsimaisuus inhottavimmillaan: päämerkitys annetaan työlle, ei puhuta varattomuuden tai toimeentulon ongelmasta. Tämän kirjoittaja ei koskaan ole tehnyt ansiotyötä neljää kuukautta enempää vuodessa ja pitää tätä käytäntöä luonnollisena; aivan samoin on selvää, että eräät elinkeinoelämän haarat teettävät työtä esim. vain kesäaikana. Vasta joukkopsykoosi on saanut luontaisesti talvijoutilaan pienviljelijän vauhkona kirjoittautumaan työttömyyskortistoon – ajan henki kun kuuluu olevan niin armoton, että mies sortuu ja kuolee ilman Volkswagenia ja ämmä ilman jääkaappia, vaikka reikäleipää ja läskiä juuri piisaisikin.

On hyvä ottaa nyt biologin näkemys avuksi: ihminen on vuosituhansien kuluessa sopeutunut tyypilliseksi kausityöläiseksi – suurten erä- ja kalaretkien vuorotellessa joutilaitten köllöttelyvaiheitten kanssa. Vielä maanviljelysyhteiskuntaan siirtyminen kävi päinsä kivuttomasti: touonteon ja elonkorjuun suuria kireitä voimainponnistuksia tasapainotti mm. talven suuri rauha. Mutta säännöllinen ympärivuotinen työ häviävän avuttomine vuosilomineen on jo sellaisenaan kauhea onnettomuus. Tällaisissa biologisissa luonnottomuuksissa epäilemättä piilevät
tunnetun nykyajan tyytymättömyyden syyt, joita etsitään useimmiten aivan muualta.

Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta (2. painos, 1972, sivut 33-34).

On lauantai-ilta...

Kello yhdentoista uutiset radiossa, BBC News. Yritän kirjoittaa kirjettä (kenelle,
miksi?), en tiedä, ehkä tehdäkseni jotain. Turhautuneisuuteni on rajaton, käsivarteni riukua ja ajatus rottinkia.

Parahin hyvä Sinä, kirjoitan nyt koska aiemminkaan en ole saanut tätä tehdyksi (on
siis aika tehdä jotain asian eteen).

Olen tänään herännyt pahalla päällä, kiukutellut ja aiheuttanut mielipahaa.
Muistuttanut asioista joista ei tarvitse muistuttaa. Tällainen olen tänään ollut –
tavallinen minä (taas kerran). Käynyt opiskelemassa (istumassa tunnilla kynä suussa ilman ajatusta), kaupassa ruokaostoksilla ja nuukaillut, iltakävelyllä keskustassa sekä palellut. Talvi näyttää merkkinsä.

Täysikuu. Ikkuna on raollaan, verhot heiluvat hiljaa, taitaa tulla pakkasyö. Annoin
sotaveteraanien keräykseen kymmenen euroa.

Hilsettä kirjoituskoneen näppäimillä, halvat kierrekynttilät valuttavat steariinia
pöydälle, revin sormista nahkaa kynsien ympäriltä. You really come in.

Koputus ovelta. Herra tulee sisälle, riisuu silinterihatun päästään. Istuu
keittiöjakkaralle ja valuttaa vettä ulsterista matolle. Ei hänellä mitään sen
kummempaa asiaa kuulemma ole, kunhan nyt tuli istumaan. Jaaha, tämä on taas näitä päiviä ja joskus myös iltoja, kun joku tulee seuraamaan vierestä mitä oikein teen.

Enhän minä mitään tee, kunhan vain piruuttaan tuijottelen tyhjää, kirkkaan valkeaa
A4-paperia. Kunpa ajatuksenikin olisi yhtä kirkas...

New York Dolls: Red Patent Leather (CD)

Voiko livelevy kuulostaa ensimmäisellä kuuntelemisella siltä kuin olisi tullut kotiin pitkän odysseian jälkeen? Kyllä voi ja sen tekee tämä New York Dollsin keikka, joka on äänitetty toukokuun 2. päivä vuonna 1975, Little Hippodrome Clubilla, New Yorkissa. Missä siis olin 2.5.1975? 

Taisin olla lastentarhassa ja mistään mitään tietämättömänä missasin tämän --- muta hei hetkinen, miten niin tämän? Niin, kiitos olkoon isosiskojeni, olin tuohon ikään jo tutustunut moneen rock-levyyn, kuten Sladen Slayed? ikimuistoiseen vinyyliin.

Tältä levyltä haluan nostaa esiin mm. hienon Eddie Cochran Something Else-tulkinnan, Johnny Thundersin laulaman Pirate Loven ja Daddy Rolling Stonen. Kuulokuvassa viehättää rumpujen sijaitseminen poikkeuksellisesti oikealla ja laulun hienoinen vasen laita - miksi kaiken pitäisi aina olla keskellä kuulijan korvia? Toisekseen rumpujen miksaus on mukavasti pinnalla, kun taas lauluun on laitettu etäisyyttä sekä kaikua; lieneekö tilan ja tapahtuman tuomaa sattumaa vai harkittu teko?  

Hälläväliä, tämä levy soi upeasti.

Pitääkö olla huolissaan?

Ä puhuu Markun kanssa - mies televisiossa.

 

Nimim. Jokainen on oman elämänsä I.

Gene Vincent: Rainy Day Sunshine (CD-EP)

Kuka oli Gene Vincent? Nahka-asuinen rasvisrokkari 1950-luvun lopusta?  Sitäkin, mutta nyt soiva cd-ep esittelee toisenlaisen Genen. EP on äänitetty alunperin toukokuussa 1969 ja ajan henki kuuluu positiivisessa mielessä todella hyvin läpi.

 

Aloitusbiisi Rainy Day Sunshine on kuin Kinks äänessä, kuten myös seuraava Green Grass. Mr. Love tuo taas mieleen Doorsin - tämä on kuin Jimin suusta ja urut päälle by Manzarek? Lopuksi Roll Over Beethoven, joka taittuu kuin Berryltä itseltään, joka osoittaa hyvin ettei Gene ole unohtanut alkuperäistä musiikillista linjaansa.

 

Mahtavaa huomata Genen olleen muutakin kuin ensinmainittu. Upeita biisejä, jotka kannattaa itse kunkin kuunnella.

Kun on nähnyt keikalla Mana Manan ja Maho Neitsyen, niin...

...on nähnyt suomalaisen rockin ja punkin ikonit, jotka eivät keikkaile enää koskaan alkuperäisessä kokoonpanossaan.

...voi jättää välistä kaikki re-unionkeikat. Ei bändit vanhenemalla parane.

Vesta: Uskon Tulevaan (CD)

Jokainen aktiivinen musiikinkuuntelija lienee joskus törmännyt tilanteeseen, jossa tietty äänite kuulostaa hyvältä esimerkiksi kuulokkeilla kuunneltuna, mutta kaiuttimista kuultuna latistuu tai muuttuu joksikin muuksi...?

Vestan uusin levy Uskon Tulevaan toimi kohdaltani juuri näin: kuulokkeista liikuttavan kaunis ja intiimi, puhutteleva. Kaiuttimista kuultuna kaikki tuo hävisi minne lie kuin se kuuluisa peräilma Saharaan: "Mitä ihmettä hän oikein laulaa? Ei tämä nyt puhuttele kuten ensimmäinen levynsä? Mitä oikein aiemmin kuvittelin kuulevani?"

Ja taas. Toiston taidetta tehdäkseni kuuntelin levyn uudestaan kuulokkeilla. Ja rakastuin levyyn uudestaan. Upeat syntikkataustat nousivat taas esille, sanoista alkoi löytymään se kuuluisa punainen lanka. Tunnelma nousi kadotetulle tasolle.

On tämä. Ihmeellistä. Tämä musiikki. Kiitos kauniista levystä :)

Räjäyttäjät: III (CD)

Suomalaisen triosoitannan kauneutta edusti 1990-luvun alussa kirjoittaneelle Kari Peitsamon Skootteri. Levyt  Groovers’ Paradise sekä Sergeant Rocker Rides Again että Are You Experienced? The Voodoo Collection jyräsivät tuolloin niin kotona kasettidekissä kuin automankassa, lähes päivittäin. Ja miksikäs eivät, sillä ne toimivat tänä päivänäkin oikein hyvin: bilejalka alkaa heti vipattamaan... ja yllättipä Kari Peitsamon Skootteri vielä kerran: vuonna 2008 julkaistulla levyllä Liskon Laki; meno ei häpeä yhtään lähes 20 vuotta tehdyille aiemmin mainituille levyille. Long Live KPS!

Mutta tähän vuosituhanteen ja -kymmeneen ja nykyhetkeen eli vuoteen 2022. Olen nyt kuullut livenä Räjäyttäjien keikan Vastavirralla ja usko triosoitannan kauneuteen heräsi uudelleen - olen nähnyt valon, taas! Miten voikaan sähkökitara, basso ja rummut kuulostaa näin jykevältä, iskevältä ja kauniin tymäkältä?! Ilmeisesti kun oikeat henkilökemiat kohtaavat, niin tulosta syntyy...?!

Räjäyttäjät: III on levy, jossa jokainen soittaja on päässyt ääneen omilla biiseillään. Ja yllättäen levy ei kuulosta sillisalaatilta, vaan erilaisuuksien kohtaamiselta yhteisellä tehtävällä ja Vastavirralla sen nimi oli: intiimi, tiukka keikka ja yleisö mukana. En tiennyt bändistä etukäteen muuta kuin kitaristin Jukka Nousiaisen nimen ja jotain hänen aiempia musiikillisiä tekemisiään Tampereella. Keikalla esiin nousivat myös basisti Mikko Siltanen ja rumpali Alex Reed. Kukaan ei ollut taustalla tai taustamuusikko, vaan tasavertainen kolmikko hoiteli settilistalta jokaisen tekemiä biisejä - totesin jälkeenpäin, kun lainasin ko. levyn kirjastosta lainaan ja kuuntelun lomassa tutustuin kansiteksteihin. Tämä trio täytyy nähdä toistekin ja suosittelen sitä muillekin :)

 

Erityismaininnat täytyy antaa erikseen:

Jukka Nousiaisen kitara- ja vahvistinsoundeista sekä pedaalien käytöstä; kaunista! 

Mikko Siltasen tekstit: Ryyppyliivi on kuin edesmenneen sanankäytön mestarisanoittajan Pekka Myllykosken kynästä - tarina on lyhyt ja koskettava, näinhän se tuppaa menemään... tai Vesimiehen aika, vanhan hipin sydän läikähti lämpöä täys heti kun hokasi livenä mistä nyt lauletaan ja levyn myötä tunne vain täydentyi...

Alex Reedin rumputyöskentelyä oli ilo seurata livenä; se tuli tanakasti ja kohdilleen. Triosoitannan kulmakivi.

Pyhäpäivän ratoksi (ihmettely)

On outoa olla rautakaupassa valitsemassa värisävyjä välioviin, onhan päivä pyhä, palmusunnuntai. Mikä nykyään on pyhää? Ihmettelen.

Kun on elänyt lapsuuden ja nuoruuden, jolloin ei mikään kauppa taatusti ollut avoinna kirkkopyhänä. Alko varsinkaan.

  

Alko on kiinni tänäänkin?! Ihme.