Nykyajattelun hullutuksia kosketeltaessa ei voida unohtaa myöskään ns. työttömyysongelman tragikomediaa: pieni osa kansasta ei mahdu muurahaisiksi talouselämämme kekoon, koska suurempi ja voimakkaampi osa paiskii yli-, yö- ja lomatöitä hampaat irvessä. On järkyttävää, että ongelmalle on ylimalkaan etsitty mitään muuta ratkaisua kuin työajan lyhentäminen – josta samalla ylen terveellisenä palkkiona seuraisi elintason pieni putoaminen. Järkyttävintä asiassa on kuitenkin se, että työttömyyttä sinänsä pidetään onnettomuutena ja kehitetään sellainen massapsykoosi, että vähitellen jokainen, jolla ei ole ansiotyötä sylin täydeltä vuoden jokaiseksi arkipäiväksi, vuolain kyynelin ruikuttaa kohtaloaan. Jo sanaparissa ’työttömyyden ongelma’ esittäytyy länsimaisuus inhottavimmillaan: päämerkitys annetaan työlle, ei puhuta varattomuuden tai toimeentulon ongelmasta. Tämän kirjoittaja ei koskaan ole tehnyt ansiotyötä neljää kuukautta enempää vuodessa ja pitää tätä käytäntöä luonnollisena; aivan samoin on selvää, että eräät elinkeinoelämän haarat teettävät työtä esim. vain kesäaikana. Vasta joukkopsykoosi on saanut luontaisesti talvijoutilaan pienviljelijän vauhkona kirjoittautumaan työttömyyskortistoon – ajan henki kun kuuluu olevan niin armoton, että mies sortuu ja kuolee ilman Volkswagenia ja ämmä ilman jääkaappia, vaikka reikäleipää ja läskiä juuri piisaisikin.
On hyvä ottaa nyt biologin näkemys avuksi: ihminen on vuosituhansien kuluessa sopeutunut tyypilliseksi kausityöläiseksi – suurten erä- ja kalaretkien vuorotellessa joutilaitten köllöttelyvaiheitten kanssa. Vielä maanviljelysyhteiskuntaan siirtyminen kävi päinsä kivuttomasti: touonteon ja elonkorjuun suuria kireitä voimainponnistuksia tasapainotti mm. talven suuri rauha. Mutta säännöllinen ympärivuotinen työ häviävän avuttomine vuosilomineen on jo sellaisenaan kauhea onnettomuus. Tällaisissa biologisissa luonnottomuuksissa epäilemättä piilevät
tunnetun nykyajan tyytymättömyyden syyt, joita etsitään useimmiten aivan muualta.
Pentti Linkola: Unelmat paremmasta maailmasta (2. painos, 1972, sivut 33-34).